Kuluneena keväänä olin useamman kerran ´löytänyt` itseni ajattelemasta Kreikkaan matkustamista. Sitten eräänä päivänä kuin tilauksesta luin kuvausta retriitistä Kreetan saarella, aidon minän äärellä. Parasta oli, että luotin intuitiooni, joka ei oikeastaan jättänyt rauhaan. Järjestelin tarvittavat toimet ja melkeinpä havahduin vasta siihen, kun istuin ringissä yhdessä 17 muun ihmisen kanssa, kertomassa miten olin siihen päätynyt.
Kreetan voimakas energiselle saarelle, harjoittelemaan läsnäoloa, karsimaan turhaa ja ilokseni myös nauttimaan kaikesta!
Retriitti oli ikimuistoinen. Kirjoitin palautteen vetäjälle vilpittömin sydämin:
”Kiitos. Loit (yhdessä muiden kanssa) ohjaten tilan, jossa ei ollut tarpeen miettiä riittääkö tai kelpaako näin, tilan olla kuten on, turvassa tutkien ja hyväksyen. Olen kiitollinen sinulle, Kreetalle ja sille, että kuuntelin intuitiotani ja tulin tänne. Uskon, että tämä hyvä kantautuu vielä pitkälle.” https://heliheiskanen.fi/aito-mina-retriitti-kreetalla/
Retriitti oli ensimmäiseni ja vaikka koin, että aika itselle, sisäisen tutkailun teemojen äärellä oli monin tavoin etuoikeutettua, niin ei ollenkaan itsekästä.
Etäisyys arkeen, kokemusten jakaminen muiden kanssa ja luonto peilasivat valtavasti omaa matkaa, joka oli todella arvokasta.
Mitä sitä on, miltä sitä suojautuu, miksi ja miten?
Kuinka syvimmiltään haluamme tulla kohdatuksi ja rakastetuksi ihan vaan sellaisina kuin olemme.
Olla olemassa itselle ja muille. Ja kipuilemme samojen asioiden kanssa.
Entä kuinka paljon sen kaikkein inhimillisimmän ja aidon päälle kertyykään elämän aikana kaikenlaista sontaa, jonka lapioiminen on aikas olennaista, jotta varjojen ohessa esiin pääsee se oma valo, ja pystyy ja on ok, myös tanssia menemään, vaikka välillä tekee kipeää.
Pohdin sitäkin kuinka paljon helpompaa tarve yhteyteen onkaan nähdä muissa, entä kuin myöntää itselle, että pohjimmiltani myös minä haluan vain uskaltaa olla auki ja rakastaa.
”Pysy uskollisena itselle”
Tämän otin vetäjän viisaina sanoina mukaani matkalta.
Matkalla korostui myös se, että olemassa on vain tämä hetki. Tämän hetken arvokkuus näyttäytyy selkeästi usein silloin kun menettää jotain itselle tärkeää ja rakasta. Ehkä silloin on helpompaa myös olla auki.
Uskollisuus itselle voi mahdollisesti tehdä arvokkaita niistäkin hetkistä kun ei ole tarpeen luopua mistään koko elämää horjuttavasta tai pelätä niin tapahtuvan. Se vaatii vastuuta.
Ja se vaatii luopumaan.
Uskollisena itselle on luovuttava ainakin itsen sivuuttamisesta omassa elämässään.
Turhaa mukaan tarttunutta on henkisellä polulla karsittava, jotta ydin alkaa näyttäytyä. Ei ole oikoreittiä, pelkkää helppoutta tai toisaalta tarve selvitä yksin. Järkevää silti kyseenlaistaa mikä enää on tarpeen ja mikä oikeastaan palvelee hyvinvointiani, jonka puute heijastuu aina myös ympärille.
Mutta jos uskollisuuteen itselleen palaa kerta toisensa jälkeen, niin miten paljon se voikaan tuoda?
Mitä voikaan avautua kun hidastaa, alkaa harjoitella läsnäolontaitoja, löytää jälleen yhteyttä omaan kehoon, sen viesteihin omien tarpeiden ja tunteiden äärelle. Tunnistaa hiljalleen rajojansa, alkaa asettaa niitä.
Mitä tapahtuu kun alkaa ottaa itsensä todesta. Rohkaistuu pienin askelin katsomaan minkä taakse piiloutuu ja kyseenalaistaa onko se enää tarpeen? Kysyy itseltään voisiko elää toisin? Ainakin jos näin ei ole hyvä. Uskaltautuu haastamaan itseään, että jos jatkan samalla tavalla onko suunta sellainen mihin toivon päätyväni.
Mitä tapahtuukaan kun alkaa hiljalleen kuulla aidon minän äänen, joka on paljon enemmän kuin kriittiset ajatukset, haitalliset uskomukset, automaattiset käytösmallit tai suojakuoret, jotka pitävät etäällä niin itsestä kuin myös muista.
Mitä voikaan olla olemassa kun aukaisee mahdollisuuden sen äärelle, että myös minä olen arvokas ihan tällaisenaan.
Oletko pohtinut mitä uskollisuus itseäsi kohtaan on sinulle?
Liity mukaan Virtaustilan sisäpiiriin TÄÄLTÄ